PIRKKO-LIISA SUROJEGIN
SUOMEN LASTEN ELÄINSADUT

Kustannusosakeyhtiö Otava

1. Pyyn tarina (The taunting Grouse,)

Pyy, pyrstönsä päristäjä, istui surullisena kuusen oksan juuressa ja kuunteli pää kallellaan, kun toisille jaettiin palkintoja. Se mietti, mitähän sille, onnettomalle olisi tarjolla. Pyyn kohtalo olikin kova. Kerran, kauan, kauan sitten olivat Tapio ja Mielikki, metsänhaltiat, ajelleet hevosellaan pitkin hiekkatietä. Nähdessään heidät päätti pyy kokeilla, kuinka mahtava se oli. Tuohon aikaan pyy olikin vielä härän kokoinen. Se pyrähti lentoon synkästä kuusikosta sellaisella voimalla, että maa tärähti, hevonen pillastui ja lähti laukkaamaan kivikoihin ja risukoihin katkaisten jalkansa. Tapio ja Mielikki säikähtivät ja kun ne huomasivat, että pyy oli saanut kaiken aikaan, oli niiden annettava sille rangaistus.

Koska pyy oli tehnyt tekonsa ylpeydestä ja ylimielisyydestä, ylenkatsoen muita luontokappaleita, oli rangaistuskin kova. Surullisin mielin Tapio ja Mielikki kertoivat pyylle, että sen täytyi pienenemistään pienetä maailman loppuun saakka, niin kauan, kunnes se mahtuisi lentämään sormuksen läpi siivenkärkien laitoihin koskematta. Siitä on tullut sanonta, että pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä ja sen vuoksi on pyy synkkien, surumielisten korpien hiljainen ja alakuloinen lintu.

Kettu antoi nyt pyylle luvan syödä urpuja puista sekä pienen pillin, jolla pyy hiljakseen soittelee surullisia säveliään. Metsäkanalle kettu antoi vielä valkean talviturkin ja kirjavan kesähameen sekä metsolle luvan syödä petäjän latvoista neuloja ja niin suuren tanssin ja laulun taidon, että se itsekin välillä ihastuksissaan pyörtyili.

Päivä oli edennyt jo pitkälle iltaan, kun kettu oli jakanut viimeisetkin palkinnot.

2. Käen tarina (the blue Cuckoo,)

Käki harmaanuttu, kirjavakylki, lentää lehahti koivun latvaan laulaen sorealla äänellä: Kukkuu, kukkuu!

Eläimet alkoivat vaatia siltä heti selitystä, miksei se tullut tietä tekemään, muutenkin laiskureita oli aivan tarpeeksi. Käki sanoi kauniisti:

- Antakaa minä kerron teille. Ja se kertoi ja kukahteli aina välillä:

- Ennen vanhaan minä en ollutkaan käki, vaan kaunis kuninkaan tytär, jolla oli ihmeen kaunis ääni. Kerran sitten huokaisin, kuinka ihanaa olisi, jos kaikki voisivat kuunnella ääntäni. Kuulipa haltia toiveeni ja muutti minut käeksi ja käkenä minä, kuninkaan tytär nyt lentelen kukkuen kultaa ja kevättä! Kaikki minua kuuntelevat ja minä tuon kesän sanoman teille kaikille. Mutta kun ahkerasti lennän puusta puuhun kukkuen kaiket päivät, täytyy pikkulintujen sillä aikaa pitää huolta poikasestani. En jouda enää omaa pesääkään rakentamaan, vaan munin munani pikkulintujen pesiin. Ne sitten munani hautovat ja poikaseni ruokkivat, kunnes nämä kasvavat suuriksi. Tällaisten kiireitten vuoksi en nyt joutanut tientekoon, mutta minä kukun teille entistä ihanammin, kunhan vain minua armahdatte. En näet jaksa mitenkään joka puussa kukkua, joten siinä suhteessa pyytäisin helpotusta. Kukkuu!

Ja armahdettiinhan käkeä ja määrättiin, että kunhan vain kukkuu paikallaan niin kauan, kunnes lopulta täytyy kakistaa, niin sitten ei tarvitse joka puussa käydä. Niinpä käki vielä tänäkin päivänä lopettaa kukkumisensa: Kukkuu, kukkuu, kah-ka-ka!

3. Pääskysen tarina (a Swallow with love)

Pääskynen, saksipyrstö, kierteli ja kaarteli ilmassa. Kuultuaan, että kettu alkaisi pian jaella rangaistuksia tienteosta pois jääneille eläimille, se päätti kertoa oman tarinansa.

- Ennen kun annat minulle rangaistuksen, kettuhyvä, niin kuuntelepa tarinani!

- No kerro, huokaisi kettu, alkaen jo kyllästyä ainaisiin selityksiin.

- En ole ollut aina pääskynen, vaan ihmislapsena, ihanana neitona, vartuin kerran tässä kauniissa maassa. Tulin naimaikään, sain sulhasia ja menin heistä parhaalle puolisoksi, miniäksi Ilmolan ylpeään taloon. Mutta enpä raukka tiennytkään, minkä surman suuhun jouduin! Sain niin ilkeän ja häijyn anopin, ettei sitä olisi voinut todeksi uskoa, ellei olisi kokenut. Tuskin olin yhden yön uudessa kodissa nukkunut, kun hän jo varhain aamulla ajoi minut ylös ja pani kangasta kutomaan. No minä kudoin. Se oli raskasta työtä, sillä anoppi leikkasi aina kutomani kankaan poikki ja väitti minun vielä varastaneen sakset ja langat, vaikka hyvin tiesi ne itse piilottaneensa. Sain lopulta kankaan kudotuksi, kasteltuani sitä kyynelilläni pitkin päivää.

- Tämän jälkeen anoppini komensi minut pirtin seiniä pesemään. Sain taas vaikean työn, sillä minua kiusatakseen hän hakkasi seinät kirveellä sälöiksi. Selviydyin viimein tästäkin työstä, mutta uusi oli jo odottamassa.

- “Mene lämmittämään sauna”, komensi anoppi, ja minä menin. Tein tulen kiukaaseen, mutta sillä aikaa kun menin hakemaan lisää puita lämmittämistä varten, kävi anoppi sammuttamassa tulen ja heittämässä vettä pesään. Sitten hän tuli sanomaan, että saunan pesä oli sammunut. Menin sytyttämään tulen uudelleen.

Taas anoppi sammutti sen, tuli pirttiin vihaisena ja kertoi tulen sammuneen. Menin kolmannen kerran saunalle, viritin tulen kiukaaseen ja sain vihdoin saunan lämmitetyksi. Kylvin minäkin, katselin kultasormustani ja itkin haikeasti kovaa kohtaloani, kun anoppi vihasi eikä suojellut sulho. Toivoin hartaasti pääseväni pois tästä pahasta Ilmolan talosta.

- Kun tulin saunasta takaisin pirttiin, sanoin anopilleni: “Kolme kovaa minä olen kokenut: solmuisen kankaan kutonut, sälöisen seinän pessyt ja hikisen kiukaan lämmittänyt. Enempää en tahdo kärsiä.” Ja niin luoja pelasti minut, muutti minut pääskyseksi. Turhaan koetti sulhoni minua tavoittaa. Paitani liepeestä vain sai kiinni, mutta se repesi, ja niin on pyrstöni halki vieläkin. Näin pääsin vapauteen pahasta Ilmolan talosta ja siitä riemusta laulan ja tuon tullessani lämpimän kesän, sillä pääskysestä ei ole kesään enää päivääkään.

Kuunneltuaan tämän pääskysen tarinan, määräsi kettu:

- Koska olet ihmisistä lähtöisin, pitää sinun ihmisten luona pysyäkin. Saat rakentaa pesäsi talojen räystäisiin taikka vuolihirsien alle ja ihmiset antavat sinun asustaa pesässäsi rauhassa.

Pääskynen pyrähti onnellisena siivilleen ja liversi kauniisti mennessään.

- Onko täällä vielä joku tarinankertoja paikalla, vai voimmeko jo lopetella? kysäisi kettu. Kun ketään ei enää ilmaantunut paikalle, määräsi se, että seuraavana päivänä oli kaikkien niiden saavuttava kuulemaan rangaistuksensa, jotka eivät olleet saapuneet tientekoon.

4. Lepakon tarina (and the forsaken Bat.)

Kun kettu luuli jo kaikkien eläinten saaneen rangaistuksensa, lensi paikalle lepakko, nahkasiipi, yöropponen.

- Kuinkas sinä näin myöhään saavut paikalle? uteli kettu.

Lepakko irvisti pahannäköisesti ja jäi roikkumaan puun oksalle pää alaspäin.

- Tulin näin myöhään, koska olen yöeläjä. Lennän ja saalistan vain yöllä enkä koskaan astu jalallani maan pinnalle. Näin ollen tietkin ovat minulle turhia. Selitys kuulosti ketun mielestä uskottavalta, mutta jotain outoa lepakossa oli, eikä kettu ollut varma, pitäisikö tätä yöeläjää rangaista vai ei.

- Mikä sinä oikeastaan olet, kun olet noin kolkon näköinenkin? Et näytä linnulta, vaikka sinulla on siivet ja ilmassa lentelet? kettu kysyi.

Lepakko irvisti uudestaan näyttäen pienet, terävät hampaansa ja vastasi:

- Minä olen paholaisen lintu. Kun luoja loi pääskysen, antoi sille mustan selän, punaista leuan alle sekä pitkät sakset pyrstöön ja antoi sen lentää kauniisti livertäen, tuli paholainen kateelliseksi. Se katseli syrjästä luojan puuhia ja tuumi itsekseen: “Kyllä minäkin tuommoisen teen”.

- Sitten paholainen alkoi tehdä pääskystä. Se ompeli nahasta siivet ja laittoi niihin kynnet, asetteli päähän pitkät korvat kuin rotalla ja yritti lopuksi saada pääskynsä lentämään. Mutta eihän se lentänyt, koska paholainen ei saanut lintuunsa henkeä. Ei auttanut muu kuin pyytää luojaa antamaan sille henki. Luoja antoi ja niin nousin ja lentää rääpelsin tieheni. Mutta paholainen oli niin pettynyt luomukseensa, että määräsi minut lentämään vain öiseen aikaan, jolloin mahdollisimman harva minut näkisi.

Eläimet olivat kuunnelleet hiljaisina lepakon tarinaa ja joku huomautti, että lepakko taitaa valehdella. Mutta kun kukaan ei tiennyt sen synnylle muutakaan selitystä, ei kettukaan katsonut aiheelliseksi rangaista lepakkoa enempää, vaan antoi nahkasiiven lentää rauhassa yölliselle saalistusmatkalleen.

5. Kun kettu sai valkoisen hännänpään

Kettu oli narrannut Metsolan emännän jäälle huutamalla savupiipusta, että karhu sotki talon avantoa. Emmännältä oli jäänyt pirtin ovi apposen auki hänen juostessaan kiireen vilkkaa rantaan. Kettu puikahti pirttiin, nuuski kaikki nurkat ja näki kirnun. Se haistoi sitä ja maistoikin. Hyvää oli! Sitten se kurkotti päänsä yhä syvemmälle kaataen kirnun. Se söi ja söi, eikä enää muistanutkaan, missä oli, kunnes samalla tulla touhottikin pirttiin itse Metsolan emäntä.

-Kettu vietävä on pirtissä ja kirnusta syö! emäntä huusi, sai männän käteensä ja yritti sillä tavoitella kettua, joka pää kermassa laukkasi ympäri pirttiä. Ennen kuin kukaan ennätti emännälle apuun, oli kettu ampaissut ulos pirtistä, emäntä kintereillään.

Peräkkäin laukkasivat nyt emäntä ja kettu pitkin Metsolan pihamaata. Eukko sai vihdoin huitaistua männällä kettua, mutta eipä osunut kuin pitkän hännän viimeisiin häntäkarvoihin. Ja niin pääsi kettu pakoon syötyään kermaa kylliksensä. Mutta hännänpää on ollut siitä asti valkoinen, muistona Metsolan emännän männän sohaisusta.

Julkaistu toimittajan luvalla.
Sulkeissa olevat käännökset ovat osa säveltäjä Jukka Juhani Uusitalon sävelrunoa.